Kun muuttopäätös oli tehty ja uusi rakennus jo työn alla Otaniemen kampuksella, muuttoon liittyvät epäilykset ja epävarmuus, sekä mahdollinen vastustus, näkyivät lähinnä kyynisinä kuvauksina eräänlaisesta ikään kuin hävitystä taistelusta. Identiteettien kannalta mielenkiintoista on, että kuvaukset toivat esiin yhtenäisen ja informaalia valtaa pitävän me-ryhmän ja toisaalta taas siitä eroavia ”ulkoryhmiä”, kuten hallinto ja johto, muutoksen ja muuton hallinnoijat tai ulkopuoliset konsultit ja arkkitehdit. Tällainen me-identiteetti ja siihen liittyvä vallakkuus nousi esiin kahdella tapaa: Yhtäältä se esiintyi niin, että varsinkin pitkään työpaikassa olleet professorit tai muut ns. senioriasemissa olevat työntekijät kuvasivat muuttoa ja siihen liittyviä tuntoja puhuen koko ”ryhmän” puolesta ja samalla ryhmän yksimielisyyttä alleviivaten. Kuvaava esimerkki tällaisesta oli esimerkiksi lausahdus ”ei täällä kukaan sinne oo halunnut muuttaa”. Toisaalta oman ryhmän ja sen vallan ilmaisuun kietoutui myös muuttomyönteisten työntekijöiden implisiitti leimaaminen toisiksi, sellaisiksi, jotka ovat tulleet muualta, eivät tunne historiaa eivätkä välttämättä jaa samaa arvopohjaa.
Muuttokriittisten näkemysten ja niiden ”omistajien” organisaatiollinen painoarvo näkyi kiintoisasti siinä, miten muuttoon ja sen mahdollisuuksiin positiivisesti suhtautuvat toivat esille omia näkemyksiään. Positiiviset näkemykset reunustettiin henkilökohtaisina ja pääosan – tai valtaosan – näkemyksistä eroavina: Eräs haastateltava sanoi ”Musta se on hyvä juttu, että saadaan uudet tilat ja päästään Otaniemeen, vaikka täällä meidän laitoksella nyt ei yleisesti näin ajatella”. Toinen puolestaan totesi: ”Mä en oo viittinyt juuri näissä meidän kokouksissa mitään puheenvuoroja käyttää, kun mulla ei ole mitään sitä muuttoa vastaan. Niin mä olen ollut sit hiljaa vaan.” Kiinnostavaa on nimenomaan se, että vaikka muuttoon positiivisesti suhtautuvat näkemykset olivat linjassa organisaation virallisen eli formaalin vallan kanssa, ne alleviivasivat positiivisen näkemyksen ja sen edustajien marginaalisuutta organisaatiossa yleisesti. On toki todettava sekin, että myönteiset edustivat useimmiten nuorempaa ja hierarkkisen organisaation matalammilla portailla olevaa henkilökuntaa. Mutta sitä suuremmalla syyllä voi sanoa, että koko kampusmuuttoprojekti houkutteli esiin yhtenäisen Kauppis-identiteetin, jota leimasi kriittisyys koko projektia kohtaan. Tällaisesta identiteettipositiosta käsin muunlaiset näkemykset ja niiden kantajat eivät tavallaan kuuluneet Kauppis-identiteetin piirin.
Yhtenäistä me-identiteettiä sävytti kuitenkin sen sijoittaminen menneisyyteen; vanhoja paikkoja ja työn rutiineja – ja sitä miten ne toivat ihmisiä yhteen – muisteltiin hyvinä aikoina. Tulevaisuus uudessa sijainnissa näyttäytyi epävarmana, ja uusiin tiloihin ja yhteiskampuksen tarjoamiin mahdollisuuksiin suhtauduttiin kaikkea muuta kuin innokkaasti. Näkökulmissa korostuivat yhtäältä eräänlainen passiivisen alistumisen asenne ja toisaalta pragmaattinen, käytännön mahdollisuuksia ja hyötyjä puntaroiva asenne.
Identiteetin kannalta merkille pantavaa oli etenkin se, että organisaation jäsenten kuvauksissa keskeisen sijan sai heidän uusista tiloista ja paikasta puhuessaan ”meidän” sijasta ”minä”. Yksilö ei toisin sanoen enää kuvannut asioita ryhmän jäsenenä, osana meitä, vaan kuvauksissa etusijan sai yksilöllinen toimijaidentiteetti, minä. Minän etualaistamisen voi nähdä kertovan siitä, että tuleva muutto aiheutti vanhan yhtenäisen me-identiteetin murroksen. Johdon ja muuttoprojektin viestinnän keskiössä toki oli kollektiivinen me-henkinen Kauppis myös uudessa paikassa ja kontekstissa, mutta yksilötasolla työntekijät hakivat muuton hyviä puolia kääntämällä katseensa esimerkiksi yksilöllisiin tapoihinsa työskennellä. Erään Töölön kampuksella jo itsekin opiskelleen ja sittemmin siellä pitkään työskennelleen haastattelukommentti kiteyttää erinomaisesti yleisempää me–minä-dynamiikan muutosta: ”En mä nyt kyllä hurraata huuda, kun me menetettiin tää hieno paikka ja kaikki tää miten me on totuttu olemaan. Mutta toisaalta mä pääsen nyt sitten metrolla suoraan sinne, ja onhan siinä sekin hyvä puoli, että tulee uudet opetus- ja toimistotilat. Loppujen lopuksi mulle henkilökohtaisesti on tärkeätä, että on toimiva tekniikka ja hyvä ergonomia, mikä nyt sitten uudessa talossa varmaan toteutuu.”
Pekka Pälli (Aalto-yliopisto)