Kun suomalaisia vertaa vaikkapa ranskalaisiin, me näyttäydymme hyvinkin kuuliaisina kansalaisina ja työntekijöinä. Jupisemme aikamme ja puristamme nyrkkiä taskussa, mutta lopulta sopeudumme siihen mitä herrat puolestamme päättävät. Meiltä ei vastustaminen näytä onnistuvan.
Tai sitten tämä on klisee ja todellisuus on monimutkaisempi. Tutkimuksemme tarjoaa kiinnostavia näkökulmia siihen, miten vastustus muuttuu ajan myötä ja liudentuu pois.
Työsuojelurahaston rahoittamassa kaksivuotisessa (2020-2021) projektissa ”Fuusio, toimintojen keskittäminen ja identiteetti: Case Aalto-yliopisto” tutkimme Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun (BIZ) toimintojen keskittämistä Otaniemen kampukselle. Tämä on projektin kahdeksas blogikirjoitus ja palaamme (ks. neljäs blogimme) nyt kysymykseen vastustamisesta saamiemme tulosten pohjata.
Olemme analysoineet Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun akateemisten työntekijöiden keskuudessa tekemiämme haastatteluja. Kun yhdistimme voimamme Pekka Pällin, Ari Kuisminin ja Emma Nordbäckin kanssa, meillä on kolmena eri ajankohtana toteutettuja haastatteluja: (1) kun kampusmuutosta oli päätetty mutta kauppislaiset olivat edelleen Töölössä, (2) kun muutto oli juuri tehty ja (3) noin vuosi muuton jälkeen, kun Otaniemeen oli jo asettauduttu.
Kaikkina näinä ajankohtina haastateltujen kertomuksissa kummittelee ”hävitty taistelu” eli se turhaksi osoittautunut kampusmuuton vastustaminen Aallon hallituksen 2016 tekemän kampuspäätöksen tiimoilta. ”Hävitty taistelu” saa kuitenkin hyvinkin erilaisia merkityksiä eri ajankohtina.
Kun kampusmuutosta oli päätetty mutta haastatellut olivat edelleen Töölössä, he puhuivat vielä muuton vastustamisesta, mutta usein menneessä aikamuodossa. He pystyivät pitämään kiinni Töölöön ankkuroituneista identiteeteistään, ja kommentoivat jo tehdyn muuttopäätöksen epäkohtia. Erityisesti johdon kyvyttömyys kuunnella työntekijöiden muuttoa koskevia näkemyksiä kirvoitti kommentteja. Sama asia tuli esiin myös ”me vastaan ne” -muistoissa, jossa ”me” viittasi BIZ-työntekijöihin ja ”ne” hieman epämääräiseen Aallon johtoon. Nähtävissä oli jo kuitenkin rakoilua yhtenäisessä BIZ-identiteetissä.
Kun muutto oli tehty, vastustaminen käännettiin uuteen muotoon. Se liittyi uusiin oloihin Otaniemessä ja se kohdistui erityisesti ulkopuolisen silmissä pieneltä näyttäviin arjen asioihin kuten huonekaluihin ja tilojen lämmitykseen. Kuka sai oman huoneen ja kuka ei kirvoitti kärjekkäitä kommentteja, mutta monet vaikuttivat jo varsin tyytyväisiltä oloihinsa. Haastatellut selvästi hakivat tunnetta siitä, että elämä olisi hallinnassa.
Noin vuosi muuton jälkeen, kun Otaniemeen oli jo asettauduttu, vastustamiselle sanottiin jo hyvästit. Siitä oli enää vähän viitteitä. Otaniemen tilojen puutteista puhuttiin vielä ja monet tekivät tilaongelmien takia yhä enemmän töitä muualla kuin Otaniemessä jo ennen Covid-19 pandemiaa. Itse muuton vastustaminen etäännytettiin ja kun siitä puhuttiin, se näyttäytyi ”vanhojen” kauppislaisten senioreiden entisenä hankkeena. Nyt monien ”uusien” katse oli jo tiukasti tulevassa. Vastustaminen koettiin turhaksi: ”Nyt tullaan toimeen täällä”.
Mitä tämä sitten kertoo vastustamisesta? Tuntuisi siltä, että se on lopulta varsin hötöistä touhua. Kun varsinainen taistelu hävitään, ihmiset näyttävät lopulta suhtautuvan siihen varsin pragmaattisesti. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Ihmiset työskentelevät sen eteen, että elämä voittaisi. Ainakin Suomessa, ellei siellä Ranskassa.
Janne Tienari