Jos ihmiset uupuvat työhön, eivät työurien pituudetkaan voi kasvaa

Suomi ikääntyy ja työikäisten määrä kutistuu. Työurien pidentämistä tarjotaan lääkkeeksi huoltosuhteen heikkenemiseen. Pelkkä työelämän venyttäminen ei kuitenkaan riitä, jos väki ryytyy töissä ennen aikojaan. Työuran kestävyys on parempi tavoite, väittää Hankenin tutkija Charlotta Niemistö.

Työurien pidentäminen on ollut asialistalla jo useamman hallituskauden ajan eri muodoissa jo yli kymmenen vuotta. Esimerkiksi Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa oli tavoitteena nuorten saaminen nopeammin opinnoista työelämään, pitkien perhevapaiden ja muiden taukojen lyhentäminen sekä työuran jatkaminen eläkeikään saakka.

Työurien pidentäminen sisältää ajatuksen, että työ on ensisijaista ja työn ulkopuolella annettava hoiva toissijaista. Samaan aikaan työelämä mukautuu suuremmin kyseenalaistamatta globaalin 24/7-talouden vaatimuksiin kiihtyvine työtahteineen. Työn ja muun elämän rajat hämärtyvät.

Ahnaasta työkulttuurista ja työn tunkeutumisesta vapaa-ajalle on tullut työelämän valtavirtaa. Samalla hoivavelvollisuuksien hoitaminen työajan ulkopuolella on vaikeutunut. Tämä asettaa työntekijöille päällekkäisiä paineita, jotka uhkaavat hyvinvointia ja työssä jaksamista.

Tutkimuksemme mukaan on jo useamman vuoden ajan ollut täysin tavanomaista, että asiantuntijatyötä tekevä vanhempi hakee lapsen hoidosta ja muutamaa tuntia myöhemmin palaa koneelleen tekemään rästiin jääneitä töitä. Pandemian myötä tilanne ei ainakaan vähentänyt etätyötä tekevien vanhempien työn ja muun elämän rajojen hämärtymistä, kun työt ja hoivavastuut limittäytyivät pidentämään työpäivää lähes kellon ympäri.

Olemme selvittäneet suomalaista työelämää myös Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa hankkeessa. Iän ja hoivan kysymyksiin perehdymme parhaillaan Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa.

Naiset puun ja kuoren välissä

Hoivavastuut ovat myös sitkeästi sukupuolittuneita, samoin kuin käsitys hoivan kulttuurista: kenen tulisi hoivata ja ketä? Olemme selvittäneet näitä kysymyksiä niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Vaikka pandemia-aikana etätyö ja hoiva limittyivät, johtavissa asemissa olevat miesvastaajat eivät juurikaan muuttaneet priorisointejaan. Työ oli heille ensisijainen myös poikkeusoloissa.

Johtavissa asemissa olevat naisvastaajat sen sijaan kokivat poikkeusajan hidastavan heidän urakehitystään. Heillä oli pääasiallinen hoivavastuu, kun päiväkodit olivat kiinni ja koulut etänä.

Tunne hoivavelvollisuuksien ja vaativan työn yhdistämisen mahdottomuudesta vaikuttaa monien nuorempien, erityisesti naisten, suunnitelmiin perheen perustamisesta. Kunnianhimoiset urapolut vaativat työlle omistautumista, mutta samalla nuorten naisten itselleen asettamat ja muilta koetut odotukset hyvästä äitiydestä luovat valtavia ristipaineita.

Naiset päätyvät lykkäämään mahdollisia perheellistymishaaveitaan tulevaisuuteen. He toivovat varmempaa ura-asemaa, jossa voisi paremmin suunnitella ajankäyttöään ja jossa hyvän äitiyden toteuttaminen olisi mahdollista kunnianhimoisen työuran rinnalla. Monesti näistä naisista tuntui, että tuo sopiva hetki luisui yhä kauemmas hamaan tulevaisuuteen.

Mahdollisten perhehaaveiden lykkäämistä aiheuttaa myös työn jatkumisen epävarmuus. Olisi siis tärkeää tarkastella työikäisen väestönosan hoivavastuita osana suurempaa yhtälöä työn ja hoivan yhteensovittamisesta.

Sekä päättäjien että työnantajien pitää miettiä keinoja, joilla eri elämänvaiheiden työn ja hoivan vaihtelevat painotukset nähdään kvartaalitaloutta pidemmällä tähtäimellä arvokkaiksi ja tärkeiksi sovittaa yhteen. Ei niin, että työelämä sanelee perheellistymisen tai muun hoivan ehdot, sillä se ei ole pitkällä tähtäimellä sosiaalisesti kestävää.

Jos ilmiötä tarkastellaan kestävyyden sosiaalisen ulottuvuuden kautta, on työn ja hoivan jakautuminen yhteiskunnassa kysymys, joka koskettaa kaikkia väestönosia eri elämänvaiheissa eri tavoin.

Vastuu sysätään yksilölle

Sosiaalisen kestävyyden rinnalla tärkeä ulottuvuus on myös inhimillinen kestävyys. Tämä tarkoittaa työtehtävien, työmäärän ja tulosodotusten muotoilemisen siten, että yksilöllä on mahdollisuus työskennellä terveytensä ja työkykynsä säilyttäen aina eläkeikään saakka – ja hänellä toivottavasti olisi voimia jäljellä elää täyttä elämää eläkkeelläkin.

Mielenterveyden ongelmat ovat 2000-luvulla nousseet tärkeimmäksi työkyvyttömyyseläkkeen syyksi. Ne kirivät jo muutama vuosi ennen pandemiaa tuki- ja liikuntaelinsairauksien ohi erityisesti nuorten keskuudessa. Nuorten mielenterveys onkin ollut erityinen huolenaihe pandemian aikana.

Opinnoissa ja työssä jaksamisen lisäksi on syytä suunnata huomio työelämään kiinnittymiseen ja työelämän kestävyyteen. Pelissä on sekä nuorten että koko yhteiskunnan sosiaalinen ja inhimillinen kestävyys.

Työelämän murroksen tuoma joustavuus ja tekniikan kehittyminen ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Myös pandemian aikana nähtiin, että osa töistä voidaan hyvinkin tehdä vaikka kesämökiltä käsin vähintään yhtä tehokkaasti kuin toimistolta, silti yksilöllisiä joustoja hyödyntäen. Toisaalta työ otti ahnaasti tilaa myös vapaa-ajaksi määritellyltä ajalta.

Ihannetilanteessa pandemia lisäsi lähijohtajien ymmärtämystä työntekijöiden työn ulkopuolisen elämän moninaisuudesta, mutta läheskään aina ei näin tietenkään ollut eikä ole. Sosiaalisesti vastuullisen henkilöstöjohtamisen periaatteiden mukaisesti jokaisen työntekijän yksilöllinen elämäntilanne tulisi huomioida. Nämä periaatteet eivät kuitenkaan, ainakaan vielä, ole valtavirtaa, ja työpaikoilla tunnistetaan työntekijöiden yksilöllisiä tilanteita varsin vaihtelevasti.

Hyvin näitä periaatteita noudattavissa yrityksissä johto ja työntekijät kykenevät neuvottelemaan elämäntilanteeseen sopivista käytännöistä, kuten hoivavastuita tukevista joustoista. Monesti kuitenkin todellisuus on karu: organisaatiossa ei pystytä tulemaan yksilön tarpeita vastaan, vaan vedotaan alan koviin vaatimuksiin ja organisaatioiden väliseen kovaan kilpailuun.

Tällöin yksilölle asetetut paineet voivat olla jopa kohtuuttoman kovat ja tuki vastaavasti lähes olematonta. Työntekijä jää usein itse vastuuseen itsensä johtamisesta, tavoitteiden saavuttamisesta ja työaikansa seuraamisesta. Myös työssä uupuminen jää yksilön omalle vastuulle.

Tutkimuksemme mukaan työuupumus tulkitaankin sekä lähijohtajien että työtekijöiden puheessa useimmiten yksilötason ongelmaksi. Työuupumukseen liittyvät rakenteelliset kysymykset jäävät käsittelemättä. Työssä jaksamisessa työn ja muun elämän välisten rajojen hallinta ja johtaminen ovat kuitenkin inhimillisen kestävyyden perspektiivistä avainkysymyksiä paitsi yksilölle, myös organisaatiolle ja yhteiskunnalle.

Tulemme varmasti todistamaan vielä pitkään pandemian vaikutuksia juuri jaksamiskysymysten ja kestävän työkulttuurin osalta. Tämä ei ole vain yksilön asia, ei edes työyhteisön asia. Pidemmällä tähtäimellä kyse on suuresta yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ongelmasta.

Uupuneesta ei huoltosuhteen pelastajaksi

Inhimillisellä tasolla uupuminen on raskas kokemus, ja sillä on organisaation ja yhteiskunnan tasoilla suora yhteys myös sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen. Jos ihmiset uupuvat työhön, eivät työurien pituudetkaan voi kasvaa.

Työurien pidentämisen strategia on huoltosuhteen kannalta sinänsä hyvä lähtökohta. Pelkän pidentämisen (alusta, keskeltä, lopusta) sijaan keskittyisin kuitenkin laatuun: kestävien työurien rakentamiseen.

Kestävän työuran rakennuspalikoita ovat luottamus toimeentuloon ja sen jatkumiseen. Hoivavastuiden ei pidä olla este kunnianhimoisellekaan työuralle. Lisäksi pitää luottaa siihen, että yksilön voimavarojen vaihtelu eri elämän- ja uravaiheissa ei määritä yksilön arvoa.

Näiden hyvien työ- ja johtamiskäytäntöjen ja terveen organisaatiokulttuurin ohessa hyvänä mittarina toimisi se, että työntekijä on organisaatiosta lähtiessään vähintään yhtä työkykyinen kuin sinne saapuessaan. Tämä vaatii johdolta näkemyksen, että työntekijät ovat kaikki yhtä suurta resurssia, jotka liikkuvat työuransa aikana organisaatiosta toiseen.

Kestävällä henkilöstön johtamisella mahdollistetaan pitkällä tähtäimellä paremmin voiva resurssi. Samalla syntyy se tavoiteltu parempi huoltosuhde. Nämä ovat avainkysymyksiä, jos yhteiskunnassa halutaan taata pitkän tähtäimen sosiaalinen ja inhimillinen kestävyys.

Charlotta Niemistö
KTT, dosentti Charlotta Niemistö tutkii Hankenissa iän ja hoivan kysymyksiä Suomen Akatemian rahoittamassa kansainvälisessä hankkeessa, joka jatkuu keväälle 2024.

Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Mustread.fi:ssa 16.9.2022.